Sanat, joita en koskaan uskonut kuulevani treeneissä ja nyt niitä saa kuulla viikottain. Taustatietona siis: Mä olen ihan sairas jännittäjä. Jännitän jo pelkästään treenejä, koetilanteista puhumattakaan. Oonkin ottanut tavaksi treenatessa kävellä suht paskat housussa-jäykkänä ja lihaksia jännittäen, koska sellainen mä tuun myös olemaan kokeessa ja haluan, että treenit ja koe vastaavat toisiaan mahdollisimman hyvin. Jännittäminen purkautuu usein myös ylenpalttisena hermoiluna ja sähläilynä. Saatan unohtaa antaa käskyn (kuten paikkamakuun ja luoksetulon jätöissä, useamman kerran), muistaa antaa käskyn, mutta käytän väärää käskyä koska en muista mitä oon aiemmin käyttänyt jossain liikkeessä, joutua miettimään kesken ohjatun seuruukaavion neljän askeleen verran kumpi puoli olikaan oikea, tai mihin suuntaan mä oon aina ennen kääntynyt täyskäännöksessä ja muutenkin vaan nykiä ja horjahdella ihmeellisesti puolelta toiselle. Kun vielä koirakin on tavallaan aika epävarma, lukee mestarillisesti ohjaajan tunnetiloja ja on niille pehmeä, niin onkin todellinen ihme, että ollaan niinkin hyvällä tasolla kuin ollaan. 

Ja vielä ihmeellisempää on, että nykyään melkein joka sunnuntai ohjatuissa treeneissä meidän kouluttaja kehuu mua siitä että mä olen (ollut alusta asti) niin rauhallinen, en lähde mukaan koiran sähläykseen, saan sen keskittymään ja tekemään uuden paikan epävarmailuista huolimatta ja yleisesti luon sille luottamusta tekemiseen. Sain myös kehuja mun sulavista liikkeistä, eleettömästä ohjauksesta ja vartaloavuttomista käskyistä. Sunnuntaina Satu erityisesti kehui mun hitaan kävelyn tyyliä. Ilmeisesti paskat housussa-kävelytyyli toimii. Ei tässä oikeastaan ole mitään pointtia. Ehkä mä hermoilen vähän turhaan siitä miten selvästi mun hermoilut näkyy ulospäin. Ja ehkä toko alkaa olemaan jo niin tuttua ja toisaalta mun Louna-tuntemus niin hyvää, että en a) hermoile enää niin paljon tai b) hermoilen yhä yhtä paljon kuin aiemminkin, mutta osaan peittää sen paremmin ja toisaalta se on tullut osaksi meidän suoritusta. Silleen hyvällä tavalla siis.

Viikon treenipäivitykset seuraa sit myöhemmin. Siellä luvassa yksi täydellinen oikosulku ja sähläystreeni. Ehkä mä en siis sähläilekään tokossa enää niin paljon, koska kaikki se sähläilyenergia kuluu agilityyn. Lounasta on tullut mun luottolapsi, joka tekee niin hyvin kuin pystyy, eikä perseile omiaan. Paitsi eilen seuraamisessa ihan läheltä meni lelun perään säntäävä koira, minkä häiriön Lou vielä kesti, mutta hetki myöhemmin täyskäännöksessä mä käännyin 180 astetta ja lähdin takaisin päin, johon Louna sanoi "Adios, hasta la vista!" ja jatkoi matkaansa suoraan eteenpäin leikkimään parin metrin päässä paikkamakuuta harjoittavan koiran kanssa. Lounan kannalta valitettavasti tylsä kartturi (eli minä) karjui sen suhteellisen äkäisesti takaisin ennen kuin se ehti toisen koiran luo. Lopuissa seuraamisissa mukana olikin erittäin skarppi ja kuuliainen pikku koira.