Tietää, että viime päivityksestä on kulunut liikaa aikaa, kun yrittää kirjautua blogiin ja lopulta on pakko klikata "salasana unohtunut" painiketta kaikkien salasana-yritysten epäonnistuttua. Hups. Jotta mä en kirjoita yhtä suurta romaania, rikon nää päivitykset osiin. Tässä eka osa. Toka osa tulee huomenna. Valmistautukaa ihan ylipitkään sinne tänne poukkoilevaan sepustukseen. Tää on vähän niinkuin mun bioperseiden kurssi, jonka luennoilla en käynyt ja johon en oikeestaan lukenutkaan, joten sepustelin sitten tenttiin omia luovia vastauksiani ja pääsin läpi puolen pisteen turvin.

Ollaan me siis treenattu, vaikken tänne olekaan kirjoittanut mitään. Ja rehellinen jos olen, niin ollaan myös oltu treenaamatta. Juoksutauko vähän venyi ja meillä oli yhteensä sellainen parin kuukauden treenitön tauko. Olin itse jotenkin kyllästynyt koko hommaan, eikä Lounaakaan tuntunut oikein inspaavan, joten ei sitten tehty. Eli mitä oikeasti kävi: Yritin pitää yhdet omat treenit juoksujen loputtua. Pari kertaa yritin pyytää Louta sivulle ja sain vasteeksi sellaisen tyhjän katseen ja paikallaan seisoskelua. Yritin tehdä seuraamista ja Louna käveli lyödyn näköisenä metrin mun takana. Yritin hetsata sitä lelulla ja se leikki laiskasti kaksi sekuntia ja jäi sitten haistelemaan maata. Turhauduin ja Louna näytti vielä lyödymmältä. Kummallakaan ei ollut kivaa. Päätin, että ei sitten treenata.

Sen sijaan keskityin hihnakäytökseen ja vapaana olemiseen. Kas kummaa, luoksetulo parani huomattavasti ja koiraohituksetkin sujuivat hyvin. (Imperfekti sen takia, että enää ne ei sitten sujukaan niin hyvin. Tästä lisää vähän myöhemmin.) Kummallakin oli hauskaa, kun sai relata ja tehdä vain pitkiä lenkkejä ja leikkiä pallolla (olihan se kivaa siellä pellolla, vaikka tokokentällä tökki) ja juosta hajujen ja pupujen perässä. Mentiin vielä ihan tarkoituksella riistaisille paikoille liinan kanssa ja tehtiin luoksariharjoittelua:

1. Louna liinassa, näkee pupun, lähtee perään.
2. En yritäkään huutaa sitä takaisin, koska ei se kuitenkaan tule. 
3. Liinan pituus loppuu, koiralle äkkipysähdys. 
4. Annan sen pysähtyä hetkeksi katsomaan. Kun se näyttää vähän rauhallisemmalta, kutsun luo.
5. Se rauhoituu! Se tulee luokse! Superbailupalkka ja vapautus takaisin pupun perään.
6. Kesken matkan kutsu luo. 
7. Katson vähän epäuskoisesti kuinka koira pysähtyy ja tulee täysiiiii! takaisin.
8. Toistan useaan kertaan, monena päivänä, useita kertoja päivässä. Teen samaa myös riistan hajuilla.
Tämän harjoituksen siis mahdollisti meidän lähipellon uskomattoman luottavaiset ja rohkeat jänöjussit.

Hyvä muistaa, että kyllä se silti karkaa, jos vaan saa mahdollisuuden. Mutta nykyään sen saa sentään pysäytettyä jos vaan karjuu tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi oikealla hetkellä. Tai ainakin jos planeetat sattuu olemaan oikeassa asennossa, jota ne nykyään aina välillä on. Paitsi viimeksi viime viikolla Lou lähti kahden lentävän koskelon perään ja mä jäin kiroilemaan sen jälkeen. (Ei ne kyllä varmaan oikeesti olleet koskeloita. Jotain ei-sorsa-vesilintuja kuitenkin.) Onneksi linnut lensivät sen verran nopeasti ja kaartoivat sitten joen toiselle puolelle, että Louppakin pysähtyi näköetäisyydelle ja päätti sitten tulla takaisin mun luo.

Ja kyllä me oikeastaan tauonkin aikana treenattiin, sillein aina välillä lenkin ohessa leikkimielellä. Tehtiin esimerkiksi ihan sattumanvaraisia maa-stop-käskyjä kesken ulkoilun. Pallopalkka on ihan paras. Ja varsinkin tohon aiempaan vapaanapitotreeniin yhdistettynä tää oli ihan parasta kuuntelutreeniä.

Sit tehtiin iltaruualla paljon kapulanpitoa. Emmääää tiiiiiä. Joku tässä mättää. Se kyllä pitää kapulaa, mutta ote ei ole ihan niin napakka kuin tahtoisin, enkä mä voi irrottaa kapulasta tai se tiputtaa sen maahan. Mutta sitten toisaalta saan vetää ja muiluttaa kapulaa ja sen ote pitää ja pysyy. Pitäis keksiä miten mä saan sen pitämään otteen itsenäisesti. Tai ehkä mun pitäisi myöntää, että tää treenaustapa ei vaan sovi meille ja vaihtaa johonkin muuhun tapaan, esim siihen että se noukkisi sen kapulan itse ja pitäisi sitä sitten suussaan. Mutta ei sekään toimi, koska Lou nostaa kyllä sen kapulan ja pitää sitä suussaan, mutta sitten se alkaa steppailemaan ja liikkumaan ympäriinsä ja ei pysy paikallaan. Vaikeinta sillä tuntuu olevan just se että pitäisi *istua* ja *olla tekemättä mitään* paitsi pitää sitä kapulaa suussa. Eli ehkä seuraavaksi pitäisi tehdä kuten Maija ehdotti ja seuruuttaa sitä kapula suussa. Tää vois toimia, koska sillä on tekemistä ja sen pitää keskittyä muuhunkin, eikä keksiä mistä se palkka nyt on tulossa ja onko se tulossa nyt.nyt.nyt.nyt.ehkänyt.vainyt.nyt.jokonyt.mitämunpitäävielätehdäettäsetulisinyt? Tai sitten pitää aloittaa alusta ja tehdä taas lyhyempiä pätkiä, mutta kun se steppailu alkaa ihan heti, eikä siinä ehdi naksuttaa ja palkita millisekunnistakaan ei-steppailua. Liikaa tapoja ja vaihtoehtoja ja mikään ei oikein tunnu sopivalta. Pähkäilen, pähkäilen.

Mutta on se silleen tajunnut sen idean, kun eräänä päivänä iltaruuan aikaan pieni nälkäinen koira oli käynyt omin päin kaivamassa treenilaatikosta noutokapulan ja toi sen häntää heiluttaen mulle, että eiköhän ois ruoka-aika. Olin pakahtua rakkaudesta pientä eliötä kohtaan. On se vaan niin ihana.

Ja sit tehtiin iltaruualla myöskin kaukojen seiso-istu-vaihtoja Charlotten ehdottamalla takajalkatargetilla. Tätä tehtiin se pari kuukautta ennen kuin mun oli pakko myöntää, että ei se vaan toimi ja taas on kaksi kuukautta mennyt hukkaan. Tai ei ihan hukkaan. Louna spottailee nyt takajalkatargetteja ihan hulluna. Opetin sille tässä eräänä päivänä merkkiä naksulla. Merkki sattui olemaan mun kämppiksen robotti-imurin lähistöllä ja Lounan mielestä se on ihan selvä targetti ja sinnehän se meni kiipeilemään päälle ja painelemaan takajaloillaan ties mitä näppäimiä. Muutenkin Lou on vaan päättänyt, että se imuri on jalkatargetti ja aina kun se näkee mun kaivavan naksun esiin, niin se menee siihen päälle seisomaan. Hassu eläin.

Sitten vielä tosta aikaisemmasta imperfektistä. Meidän hihnaohitukset siis oli ihan hyviä. Ja kentän laidalla odottelukin oli ihan hyvää. Kunnes ne sitten taas yhtäkkiä ei ollutkaan. Muutos tapahtui taas noin yhdessä yössä. Mieleen tulee monta syytä, mutta kun en osaa sanoa mikä syy on oikea ja millä mä lähen taas jälleen kerran paikkaamaan tätä.
1. Ehkä se johtuu keväästä. Paljon hajuja ja kaikkea muuta mikä sekoittaa pienen koiran pään niin ettei namitkaan maistu enää ja leikki ei aina riitä palkkioksi. Tai maistuu ja riittää joskus, mutta se minkämoinen päivä sillä on menossa tuntuu jotenkin tosi sattumanvaraiselta. Siinä on paha lähteä tekemään ohitustreenejä, kun ei ole mitään palkkauskeinoa.
2. Ehkä se johtuu hormoneista. Viime vuonna oli ihan samanlainen taantuma samoihin aikoihin juoksujen jälkeen. Sillä oli myös silloin samaa nirsoilua kuin nyt. Silloin puutuin sen käytökseen ehkä liian hitaasti ja se pääsi eskaloitumaan ihan mahdottomalle tasolle. Tällä kertaa olen päättänyt olla tekemättä samaa virheittä.
3. Ehkä se johtuu ylienergisyydestä, koska mulla ei ole ollut aikaa tarjota enää niitä parin-kolmen tunnin päivittäisiä lenkkejä. Kun on paljon energiaa, niin on vaikeaa pitää itteensä kurissa.
4. Ehkä se johtuu siitä, että se on nyt päässyt treffailemaan muita koiria. Meillä oli pitkä väli, kun Louppa ei päässyt riekkumaan muiden koirien kanssa. Sinä aikana sen treenikäytös ja hihnakäytös paranivat huomattavasti ja kiinnostus muihin koiriin hihnassa hävisi. Sitten käytiin pariin otteeseen säännöllisesti riekkutreffeillä ja heti sen jälkeen hihnakäytös laski kuin lehmän häntä ja Loupalla on koko ajan kauhea hinku muiden luo, koska kaveri-hei-leikitään! Onko näillä yhteyttä toisiinsa? Ei hajuakaan.
5. Tokotreenien tullessa takaisin kuvioihin ollaan treenattu vähemmän tarkoituksenmukaisesti hihnaohituksia ja ehkä se on taantunut siksikin. Varsinkin välillä on nopeilla pissatuksilla unohtunut namit kotiin, enkä ole päässyt palkkaamaan hyvistä ohituksista. Tai oon mä riekuttanut hihnassa, mikä on tuntunut olevan sille ihan hyvä palkka, mutta ehkä se ei sittenkään riitä. + Kts. kohta yksi, eli sillä on nykyään jotain ihme nirsoilupäiviä, kun se sanoo pthyi-yäk kaikille nameille.
6. Luultavasti se on näiden kaikkien yhteenlaskettu summa. Tai sitten se on synerginen juttu.
Ratkaisuksi täytyy ottaa paremmat namit AINA lenkeille mukaan ja tehdä treeneissä systemaattisesti "käy siihen"-rauhoittumista. Ja alkaa taas treenaamaan lisää niitä ohituksia.

Tässä romaanin ensimmäinen osa. Itse meidän treeneistä huomenna se mitä nyt enää muistan.

Ja koska tästä tuli kovin pessimistinen ja negatiivinen päivitys, tässä loppukevennys, jota mä oon kyllä esitellyt muuallakin. Ei meillä nyt ihan niin huonosti mene kuin tää avautuminen antaa ymmärtää. Huomatkaa jalkatarg... robotti-imuri taustalla.